Olen jo pitempään miettinyt, että vaikka uusi tieto täytyykin kertoa nopeasti, sen merkityksen hahmottamiselle pitäisi varata kohtuullisesti aikaa.
Muistelin, että Kiinan johtajalta Tsou-en-Lailta tiedusteltiin, josku 1970-luvulta, mitä mieltä hän on Ranskan suuresta vallankumoiksesta. Hän vastasi, että vielä on liian aikaista antaa vastausta.
Ajallemme on ominaista nopeus ja kuvitelma kiireestä. Mediaan on myös tarttunut käsitys, että nopean uutisoinnin rinnalla myös nopea kommentointi on välttämätöntä.
Ei ole. Virhearviointien määrä kasvaa. Tiedonvälityksen nopeus ei ole tehnyt meistä nopeampia asioiden yhteyksien oivaltajia. Meidän pitää edelleen varata aikaa sille, että pohdimme syy-seuraus -suhteita ja merkityksiä. Emme saa nopeuden antaa hämätä itseämme.
Sama koskee myös taidekokemuksia. Näin noin viikko sitten kansallisteatterin tekemän Anton Tsehovin Vanja-enon, yhden teatteritaiteen suurista klassikoista.
Klassikot säilyttävät merkityksensä sen vuoksi, että ne yli aikojen vaihtelun kykenevät nostamaan esille jotakin sellaista, josta me kykenemme tunnistamaan merkityksellisiä asioita itsestämme ja elämästämme, siis samastumaan siihen, mitä katsomme.
Varmasti moni katsoo Vanja-enon tarinana venäläisestä kohtalonuskosta, saamattomuudesta ja omien ihanteiden saavuttamattomuudesta. Sitäkin se tavallaan on, mutta ei se olisi tehnyt siitä aikaa kestävää.
Ajan kestävyys, siis klassikkoius, syntyy siitä, että tunnistamme esityksessä jotakin itsestämme. Ihmisyyden ulottuvuudet kun ovat luonteeltaan universaaleja ja hyvin hitaasti muuttuvia.
Vanja-eno koskettaa sen vuoksi, että se kuvaa ihmisen pyrkimyksiä ja ihanteita ja niiden saavuttamisen vaikeutta, pettymystä ja turhautumista, ihmissuhteiden kahleita ja rakastamisen vaikeutta.
Vanja-eno on kertomus ohipuhumisesta, jossa kukaan ei uskalla olla tosi itselleen, vaan elää omissa epätodellisissa pyrkimyksissään ja itse rakentamissaan valheissaan. Valheet eivät koskaan kohtaa toisiaan.
Sen vuoksi valheen ja pelon vankeina elävät ihmiset eivät tavoita toisiaan, vaikka kulkevatkin riipaisevan läheltä, vain hipaisun päässä keskinäisestä kohtaamisesta, ja mahdollisesta onnesta.
Vanha-eno kertoo uuden ja vanhan maailman kohtaamisen vaikeudesta, vanhan kokemuksen ja uuden tiedon ristiriidasta. Ulos pääsee lopulta vain professori, joka tavoiltaan on menneisyydestä, mutta, jonka ajattelu vie tulevaan.
Kohtaamattomuus saa Vanja-enossa lukuisia variaatioita. Kun kaikki on menetetty, viimeiseksi kuvaksi jää Sonjan hokema: kaikki on hyvin, kaikki muuttuu paremmaksi.
Sen varassa me elämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti