Kolumnista en luovu

Tässä on tullut viikon verran maisteltua, miltä muutos elämässä maistuu. Ja tässä sitä taas ollaan, sormet näppäimillä.
Yksi hienoimpia asioita elämässäni on se, että saan kommentoida erilaisia asioita. Viikottaisen kolumnin kirjoittaminen on tietysti piintynyt tapa, mutta on se muutakin.
Kun tietää, että joka viikko on jotakin asiaa käsiteltävä, se virittää tarkkailemaan asioita.
Itselle kolumnin kirjoittamisen paras anti on se, että se pakottaa etsimään sopivaa aihetta. Sen jälkeen, kun aihe löytyy, on ryhdyttävä miettimään, millaisia ulottuvuuksia ja näkökohtia valittu aihe sisältää. Mikä siinä on merkitystä, oleellista ja mielenkiintoista? Millaisiin yhteyksiin asia kytkeytyy? Mitä vaikutuksia sillä on? Lähestymistapoja ja -kulmia on monia. Niiden pohtiminen on kiehtovaa.
Kuten kolumnejani aikaisemmin lukeneet tietävät, en ole niinkään kiinnostunut päivän politiikasta kuin hieman laajemmista kysymyksistä. Yritän pohtia myös moraalisia ja eettisiä kysymyksiä.

Olen ottanut blogini otsikoksi Heikin herkut, jota olen käyttänyt ruokapakinoissani vinjettinä.
Ajattelin laventaa Heikin herkkuja tarkoittamaan muutakin kuin ruokaa.
Aika usein olen kirjoittanut näkemistäni ja kokemistani kulttuurielämyksistä, olivatpa ne sitten teatteria, kirjoja, konserttimusiikkia, oopperaa tai kuvataidetta. Niiden kokemusten kommentointia jatkan.
Kirjoitan varmasti myös ruoasta, sillä siitä kirjoittaminen on hieman erilaista ja erityisen hauskaa. Saattaa olla, että ruokakirjoitukset kokoan omaksi kokonaisuudekseen.
Jaan nämä blokikirjoitukseni omalla facebook-sivullani. Niitä saa vapaasti jakaa eteenpäin. Tietysti toivoisin, että jakaminen tapahtuisi linkin avulla, jolloin saisin hieman käsitystä siitä, kuinka moni ainakin vilkaisee kirjoituksiani.

Omassa elämässäni on nyt harkintavaihe meneillään. Mietin mennyttä ja haravoin tulevaa. Mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Olen nyt avoimella paikalla. Mennyt on jäänyt taakse, ja tulevaisuus avautuu edessä monine mahdollisuuksineen. Minulla ei ole vielä mitään käsitystä, mihin tulen tarttumaan, mutta mennyttä en haikaile takaisin.
Sitäpaitsi minulla on yhä tallella itselleni tärkein: kyky ja mahdollisuus kirjoittaa. Siitä toimittajan työ alkaa ja siihen se tavallaan myös päättyy, sillä kirjoittaminen on välttämätöntä riippumatta siitä, miten se lopulta tulee ilmaistuksi.

Ehkä kirjoittamistakin tärkeämpää on ajatteleminen. Ajatteleminen tarvitsee aikaa ja vapautta. Ajattelemisen rajoittaminen on helpompaa kuin arvaammekaan. Yleensä me teemme sen ihan itse, kenenkään pakottamatta. Tällä rajoittamisella me pikku hiljaa kavennamme omaa ajatteluamme tavalla, joka on kohtalokasta. Emme uskalla kyseenalaistaa asioita vaan otamme ne annettuina. Erilaiset sidosryhmät rajaavat vapauttamme. Lopulta seuraa sitä, mitä aika usein joutuu näkemään ja kokemaan myös suomalaisessa yhteiskunnassa: kun joku avaa suunsa, tiedämme jo valmiiksi, mitä hän sanoo. Tämä johtuu siitä, että on vain vähän niitä, jotka uskaltavat puhua muusta kuin edustamansa alan asioista ja näkökulmista. Harvoin kuulee puheenvuoroja, jotka yllättävät, kun niiden näkökulma ylittää puhujan itselleen asettamat rajat. Tämä koskee yhtä lailla politiikkaa, liike-elämää, työmarkkinajärjestöjä kuin kirkkoakin vain muutaman poimiakseni.
Tämä vakiovastausten todellisuus ei johda aitoon keskusteluun. Siinä jokainen lausuu vain omat vuorosanansa, eikä edes kuuntele, mitä toinen sanoo, sillä se ei ole kiinnostavaa, vaan jo tiedossa olevaa, tuttua puhetta, jota ei tarvitsekaan kuunnella.
Ja tähän myös me toimittajat syyllistymme. Meidän tehtäväksemme jää vain yrittää löytää siitä keskustelusta virheitä tai kiistanaiheita, joita paisuttelemalla kuvittelemme tekevämme hyvinkin nokkelaa työtä. Tiedonvälitys on siitä kaukana.